Is this darkness in you, too?

Voikohan elämä rypeä yhtään enempää pohjamudissa? Pääseeköhän tästä helvetin syvästä kuopasta enää ikinä ylös? Tikkaat sielä kuopasta pois on kyllä edessä, mutta kaikki puolat on poikki, hukassa tai niihin ei vain uskalla astua.
Elämästä on nyt revitty iso osa irti, joka on siinä vieressä ja siitä pitää kaksin käsin kiinni. Siitä ei osaa, uskalla, eikä halua päästää irti. Tahtoo pitää sen elämässään, edes siinä lähellä ja ehkä joku kaunis päivä, kun uskaltaa astua ensimmäiselle puolalle tikkailla, se alkaa hitsautumaan takaisin kiinni.
Olen avannut sydämeni kokonaan ja levittänyt sieluni ihmisen eteen, sorkittavaksi, tutkittavaksi. Kaikki on annettu ja paljon on saatu takaisin. Nyt tuo ihminen on jossain. Jossain mistä pelkään, etten löydä häntä enää takaisin. Huudan nimeä pimeyteen ja etsin epätoivolla. Anelen elämältä armoa, ettei hän menisi kokonaan pois.
Pelkään vain itsekkin eksyväni tuohon pimeyteen. Kaikessa siinä synkyydessä on jotain joka vetää vain minua puoleensa. Joskus tuntuu, että olen jo livennyt niin syvälle siihen, ettei pintaa enää näe, eikä ole muuta mahdollisuutta, kuin antaa vaan syvien vesien viedä. Kuljettaa pois tästä kaikesta ja herätä uudelleen vasta, kun kaikki olisi ehkä hyvin.
Joskus kun hiljaa yksin istuu siellä kuoppansa pohjalla, sielu revittynä ja sydän jossain kaukana, sitä alkaa miettimään, että onko minussa enää mitään hyvää. Onko tuolla jossain joku, joka rakastaa minua tämmöisenä kuin olen. Voisinko joskus onnistua ja elää jonku kanssa sen suuren rakkauden.
Olen löytänyt sen, ainakin luulen niin. Se on siinä ympärillä, mutta aina en vain osaa huomioida sitä. Syljen suustani rumia lauseita. Katseeni ei tihku rakkautta, vaan pelkkää apaattista pasiivisuutta. Kaikki lauseeni pitäisi olla kuorrutettuna kukkien terälehdillä ja katseeni pitäisi tihkua auringon ensisäteitä ja palvontaa. Olen siinä toisen lähellä, mutta ajatukseni ja mieleni seilaa jossain taivaan kannen pilvilinnoissa. Niissä pilvilinnoissa, jotka itse sinne olen rakentanut, ehkä jonkun toisen ihmisen avustuksella. Nyt nuo pilvilinnat on omasta vapaasta tahdosta hajotettu, muutettu pelkiksi pelon ukkospilviksi. Jotka syöksevät salamoita, erottaen ihmisiä hetkellisesti. Nuo pilvet satavat kaiken vetensä päälleni ja minä muunnan ne itkuksi. Toivon vain, että tuo itku täyttää kuopan ja pääsen pois sieltä. Mutta oikotietä onneen ja tasapainoon ei ole. Luottamus on ansaittava, rakkaus tuotava takaisin.
Pelko, tuo mitä nuo unelmien pilvilinnoista ukkospilviksi muuttuuneena, kantavat mukanaan, saavat sen kuopassa istuvan rikkinäisen ja vereslihalle revityn pienen sielun hulluuden partaalle. Pelko siitä, saako pidettyä itsensä kasassa, siitä saako pidettyä ihmiset lähellä ja siitä, että saako pidettyä sen rakkauden sydämessään. Pimeässä vaeltaminen ei onnistu yksin. Siihen haluan löytää rinnalleni sen syviin vesiin hukkuneen toisen rikkinäisen sielun. Mutta pelko painaa siinä, löydänkö häntä. Olenko päästänyt hänet jo liian kauas.
Onneksi elämässäni on se suuri rakkaus, joka saa minut pidettyä siinä pimeyden ja normaalin elämän häilyvällä rajalla. Sillä rajalla, jolta yritän koko ajan päästä pimeyteen. Sukeltamaan sen ihmisen perään, jonka ei halua sinne ikuisiksi ajoiksi jäävän. Se suuri halu sukeltaa, työntää suurta rakkautta pois. Saa mielen piirtämään petollisia kuvia ja kylvää pelon siemen suureen rakkauteen.
Haluan korjata särkyneen sieluni ja saada kaiken tasapainoon. Tikkaille nousemiseen vain tarvitaan paljon rohkeutta ja sen rohkeuden tuo vain yksin asia, luottamus. Ei se että pakenee toista tai itseään sinne apaattisuuden teräviin laaksoihin.
Istun täällä kuopassani ja odotan. Vaikka siihen menisi päiviä, viikkoja tai kuukausia, odotan silti.
Auttaako joku minut täältä kuopasta pois, huudan hiljaa ja toivon.