Yöllistä läppää

Teollisuuskaupunki

Likainen tähtitaivas langettaa valonsa harmaan teollisuuskaupungin ylle
Korkeat savupiiput puskevat likaisenharmaata savuaan tähtiä kohti.

Myrkyttäen minutkin.
Elämäni harmaantuu tasaista tahtia.
Imen ikkunasta savua sisääni.
Huokaan hiljaa "tapa minut."

Piippujen varjoissa nukkuu kaupungin väki, jonka sydän on kovettunut.
Sydän, joka on sisältä pelkkää metalliromua.
Paljasjalkaiset katujen lapset kulkevat harmaissa vaatteisaan nurkissa.
Kadulla astelevat harmaita ja synkeitä miehiä ja naisia.

Vaatteeni ovat synkkiä ja pussimaisia.
Muistan vielä loistokkaat päiväni.
Ihmisiä, ihailua, kateutta.
Se on mennyttä.

Kadut heijastavat ihmisten elämää, synkkää, harmaata ja tylsää.
Aamulla ylös, töihin kahdeksasta viiteen, illalla nukkumaan.
Elämä kulkee päivä päivältä samaa rataa.
Ehkä tylsää, ehkä kaavoihin kangistunutta.

Istun vain tässä ja katson harmaata kaupunkia.
Yöllä en voi nukkua.
Päivällä en voi valvoa.
Päivästä toiseen samaa paskaa.

Vihreää kasvillisuutta ei näy, vain rakennuksia silmän kantamattomiin.
Asvalttiviidakko kasvaa kasvamistaan ja syö maan, myrkyttäen sen.

Mutta sisimmässäni on kevät.
Lintujen laulua, sinistä vettä, kaunis aurinko.

Katson viimeisen kerran tähtiä savuverhon takaa.
Niin likaisia, niin synkkiä.
Ei lohtua.

Sydämeni jaksaa uskoa parempaan.

Annathan, rakastathan?

Miksi en voi olla pikkuinen lapsi?
Saisin nyt heittäytyä maahan makaamaan.
Ja vain itkeä ja kiljua.

Juuri sen haluaisin nyt tehdä!

Haukkua omaa tyhmyyttäni.
Rypeä itsesäälissä.

Olen vain ihminen.
Ymmärräthän sen?

Antaisitteko anteeksi minulle?
Antaisitteko, jos epäilisin.
Antaisitteko, jos haukkuisin.

Olen vain sisimmässäni pieni ja heikko.
Anna minun levätä sylissäsi, kun kaadun.

Rakasta minua maailman loppuun asti.

Suutele minua tähtitaivaan alla.
Suutele minua auringossa.
Suutele minua kun sade kastelee hiukseni.

Ennen kaikkea.
Suutele minua kun kirkonkellot soivat.

Rakastan sinua.

Vuoksesi voisin löytää vettä aavikoilta.
Vuoksesi voisin saada kuivuuden sademetsiin.
Vuoksesi voisin tuoda sinulle kuun ja tähdet.

Mutta kelpaanko?
Kelpaanko, jos annan vain itseni sinulle?
Haluatko vastaanottaa pohjattoman rakkauteni.

Anna minulle anteeksi.

Siivet irti revityt.

Tapasin pojan.

Ulkomuoto kuin enkelillä, mutta sydän kiveä kuin itse Pirulla.
Pojan sydämen oli kivettäny onneton rakkaus.
Huomasin siiventyngät hänen selässään, mutta raskas sydän ei ollut antanut lentää.
Väkivalloin hän oli raastanut siipensä irti. Verisinä hän oli siirtänyt ne komeron pimeimpään nurkkaan.
Itkenyt iltaisin onnetonta rakkautta.

Voisinpa minä jotenkin rakkaudellani korjata hänen siipensä.
Ottaisin ne käsiini ja puhaltaisin niihin uuden elämän.
Sitoisin haavat pojan selässä ja hellästi kiinnittäisin siivet uudelleen paikalleen.

Mutta yrittäessäni koskettaa poikaa, hän kavahtaa taaemmas.
Ei, en minä kelpaa hänelle.
Hänen kivinen sydämensä satuttaa minua.

Mutta luotan hänen lupaukseensa.
"Kyllä haavat paranee."

Olin euroilla.